Maailma ja me
Elämää pitää suojella eikä lopettaa
Julkaistu 1.03.2017
Viritetyssä eutanasiakeskustelussa olisi kuultava niitä tosiasioita, joita tohtori ja ylilääkäri Tiina Tasmuth esitti tässä lehdessä 2.1.2017. Hän toteaa perusasian, eutanasiaa ei tarvita arvokkaan kuoleman takaamiseksi. Suomessa on yhteiskunnan sotesektorin säästöpaineiden keskelläkin hyvää hoitoa ja hyvää saattohoitoa jo nyt tähän koulutettua väkeä yhä enemmän.
Arvostan suuresti lääkärikunnan näkemystä elämän kunniottamisesta jokaisen kohdalla sairauden muodosta riippumatta. Tehtävä on hoitaa ihmistä ja vaalia elämää. Kuolemaa ei tarvitse eikä pidä edistää, se saavuttaa jokaisen aivan varmasti aikanaan. Kivun hoitoa on ja sitä osataan antaa.
Ihmisarvo sekä kristillisen että länsimaisen ajattelun ja muidenkin maailman uskontojen näkemysten mukaan yleisesti edellyttää lähimmäisen elämän suojelua. Ihmiselämän päättäminen on valtioissa muulloin kuin sodissa pelottavilla tavoilla liittynyt diktaruureihin,vainoamisiin ja erilaisiin ns. puhdistuksiin. Tällä tiellä jäljet ovat pelottavia monien vielä muistamalta ajalta lähimenneisyydestä.
Tietenkin pitää ajatella ensi sijassa normaaleja aikoja. Asioita enemmän ajatellessa tullaan kysymyksiin, millä perusteilla voitaisiin lopettaa ihmiselämä? Olisivatko syöpäsairaudet, onnettomuusvammat, masennukset, psyyken sairaudet, korkean iän vaivat vai mitkä perusteita sille, että lääkäreistä tehtäisiin pyöveleitä? Kuka määrittelisi rajoja ja millaisilla perusteilla?
Yhteiskunta astuisi Suomessa lainsäädännössä hyvin arveluttavalle tielle, jos se lainsäädännössä avaisi median luomassa innoituksessa tietä eutanasialle. Elämä on aina arvokasta ja kivut, sairaudet, korkea ikä tai mikään muukaan ei vie ihmiselämän arvoa kenenkään kohdalta. Elämää tulee suojella ja puolustaa hyvän hoidon avulla jokaisen kohdalla niin kauan, kuin, se on mahdollista.
Seurakunnan itsenäisyys on parasta
Julkaistu 25.08.2016
Olen huolestunut kirkkomme seurakuntarakenteen kehityksestä kohti suuryksiköitä. Kotiseurakunta merkitsee maaseudulta kotoisin oleville identiteetin perustaa, vaikka elämänkulku olisi vienyt kaupunkeihin tai ulkomaillekin. Monien muutosten keskellä kotiseurakunta sen rakennukset ja jumalanpalvelukset ovat tuttuja ja turvallisia kiinnekohtia kuin majakoita elämän ulapoilla ja sen myrskyissäkin.
Kuhmoisten kirkko on minulle ja vaimolleni vihkikirkkomme 44 vuoden takaa ja aina sen näkeminen merkitsee minulle sisäisesti yhä enemmän ja tiettyä kiinnekohtaa elämässäni, vaikka kotiseurakuntani onkin Keuruu ja Haapamäen kirkko vuosikymmenten työympäristöni. Seurakunnan keskeisin asia, kaiken sydän, on säännöllinen jokapyhäinen jumalanpalvelus. Tämä toteutuu itsenäisissä seurakunnissa, joissa on oma kirkkoherra.
Nyt kunta- ja seurakuntaliitosten myötä monet itsenäiset kirkkoherrakunnat ovat muuttuneet kappeliseurakunniksi tai muutoin sulautuneet suurempiin yksiköihin. Tällöin on yleensä menetetty jokapyhäiset jumalanpalvelukset, oma paikkakunnalla asuva pappi ja paljon muuta. Tällaisen menetysten sarjan voin todeta tapahtuneen noin kymmenellä paikkakunnalla runsaan tunnin automatkalla Haapamäeltä kukaanlukien viime mainittukin oman seurakuntaurani jälkeen.
Suurseurakunnissa kannetaan kyllä kirkollisveroja, mutta paikallinen toiminta vähenee nopeasti ja työntekijät etääntyvät. Haapamäelläkin tuntuu tyhjältä, kun kirkonkellot eivät kutsu aina edes juhlapyhinäkään kirkkoon. Ihmiset kokevat tulleensa kirkonkin hylkäämiksi ja nuorisokaan ei kasva kirkon ja seurakunnan läsnäoloon. Maaseudullakin tapahtuu täten nopeasti vieraantumista kirkosta hallinnollisten uudistusten tuoman seurakuntaelämän alasajon seurauksena.
Tätä kehitystä en halua Kuhmoisiin enkä minnekään muuallekaan. Siksi puolustan itsenäisiä kirkkoherrakuntia, seurakuntia kirkkomme perusrakenteena. Jos rakennetta on ihan pakko muuttaa, on silloin ratkaisu yhteistalous eli seurakuntayhtymä, ioka koostuu itsenäisistä kirkkoherrakunnista. Silloin on oma seurakuntaelämä turvattu ja mahdollisuuksia yhteistoimintaan on olemassa ilman itsenäisyyden ja identiteetin menetystä. Olisin toivonut Kuhmoistenkin seurakunnalle tulevaisuutta omana kirkkoherrakuntana jatkossakin, vaikka tiedän ratkaisusta liittyä Hollolan seurakuntaan Kuhmoisten-Padasjoen kappeliseurakuntana.
Seurakuntaliitoksiin toivon pysähdystä, jotta ehditään harkita asioita. Ylisukupolvisuus on arvokas asia. Muutttuvassa maailmassa tarvitaan tervettä vakautta ja pysyvyyttä.